joni.lanki@gmail.com

15.8.2017

...

Valtamerinen päivä: vakavoitunut muovi
muovaa meren pinnalla kelluvasta muovista
meren pinnalla kelluvia muovipaloja syövät linnut

12.6.2017

Kukkakaalin sydämessä

Ripustan sateessa kastuneen takkini ikkunan eteen, levitän kirjan, kuulokkeet, muistiinpanovälineet penkeille molemmin puolin minua. Olen tehnyt tilan itselleni bussin perälle. En sano toimiston, koska en pyri hoitamaan asioita. Vaikka sitä tietysti teen, silloin kun kirjoitan velvollisuudentunnosta. Velvollisuudentunto kasvaa niinä päivinä, jolloin en kirjoita. Niitä päiviä on pakko välttää, ei velvollisuudentunnosta vaan sen välttämiseksi.

Sataa. Mutta tämä on käytännöllinen sade, ei mikään Sirkka Turkan kaivattu Sheba. Ajamme läpi Luvian, kotiseutuni, jonka tunnistan kaatosateessakin, missä tahansa sääolosuhteissa, mutta kaikissa tapauksissa se on minulle yhdentekevä. Ehkä tämä on vain ajattelun laiskuutta, ehkä tuntemisen. Joka tapauksessa pitäisi lähteä pois Suomesta kokonaan. Haluaisin tuntea ylpeyttä kotimaastani, mutta se taitaa olla mahdollista vain jos en ole täällä. Ehkä tämä on minulle läheisempää mitä kauempana täältä olen. Eräs metodi. Mutta en tee sitä.

Palaan Luvialle. Muistan, niin kuin valokuvan, eläneeni täällä, liikkuneeni keskustassa jonka näen nyt kun bussi on pysähtynyt kirkon eteen. Tarvitsen valokuvan muistaakseni. Muistot palvelevat valokuvina. Muistan ulkonaisesti.

Kirjoitin joskus, että pitäisi opetella vieras murre. En muista miten se jatkui. Että tähän murteeseen en ole tarpeeksi välitön, mutta mitä sekin tarkoittaa. Pitäisi kirjoittaa vieraalla kielellä, jotta oma merkityksettömyys menisi piiloon. Tai tulisi enemmän esiin. Ei harhaluuloja. Ehkä vapaus. Beckett vaihtoi englannista ranskaan, jotta pääsisi äidinkielensä rikkaudesta eroon. Minä voisin tehdä niin päinvastaisesta syystä. Voisin hiljentyä kuullakseni äidinkieleni rikkauden.

Ihmiset kohottavat käsiään kohti ilmastointiritilöitä. En tiedä, mitä he yrittävät. Onko heillä kylmä vai kuuma vai onko vain aika kohottaa kädet.

Haluaisin nähdä suon, lähteä kävelemään sitä kohti

22.6.2016

Ohjeita proosan kirjoittajille

Vuonna 1928 englantilainen lääkäri Alexander Fleming kasvatti bakteereja, jotka aiheuttivat haavoissa tulehduksia. Ja kun Hitler nousi valtaan, tunsi Fleming suurta vetoa häneen, niin älyllistä kuin seksuaalistakin, sillä Fleming oli kiinnostunut politiikasta ja filosofiasta vain siinä määrin, miten ne aiheuttivat liikettä ja liikkuivat itse, kuin murtuvat jäämassat, vimmaista vauhtia kohti mannerta kohti ajautuvat jäälautat, Fleming juoksee poispäin, hyppii lautalta toiselle, kunnes saapuu kiinteälle, vanhalle jäätikölle, joka puolestaan liikkuu niin lujaa että Fleming kaatuu kuonolleen. Silloin kun parrakas löytöretkeilijä saapui napajäätikölle, säämies selittää, jäätikkö alkoi liikkua. Mutta jäätikkö oli vielä niin suuri, ettei retkeilijä tajunnut liikkuvansa, häntä vain huimasi, hämärästi. Fleming seisoo palasella samaa jäätä kuin hänkin. Taivas on pimeä, mustavalkoinen, sen pintaan heijastetetaan dokumenttikuvia rekikoirista ja riutuneista retkikunnista. Ne haihtuvat. Fleming ja lautat saapuvat rantaan. Kivikkoa. Aallot. Vaahtoa, johon uudet ruumiinosat muodostuvat. Fleming nukkuu yöt palvelijattarensa vieressä. He eivät rakastele, vaan makaavat kiinni toisissaan, toisilleen puhumatta, ja Flemingin hengitys polttaa palvelijattaren niskaa. Paloittele ja liimaa, vedä viiva, mikään ei ole merkityksetöntä, Fleming ei saa unta. Leiki orgioiden jälkeisellä tyhjyydellä. Tulet myymään sielusi, turha sitä on kieltää, mutta sielu on allegoria, joka ostajille kelpaa vain ruumiina, joten keskity eräänlaisen itsesi myrkyttämiseen äläkä tee muita kuin harkitsemattomia erehdyksiä aineen ja hengen välisen suhteen kanssa.

16.6.2016

Suutarin lapsilla ei ole sytytyslankaa

Tosiasia on, että talousmetsässä runoja ei voi erottaa teoksesta.

Tosiasia on, että olen päättänyt kaiken etukäteen.

Tosiasia on, että en pysty päättämään mitään.

Tosiasia on, että olen kussut nimeni lumeen.

Tosiasia on, että vain tämän vuoksi pelkään ilmaston lämpenemistä.

6.5.2016

Varmuuden saavuttaminen

– Hyvät neuvot olisivat nyt tarpeen.
– Hyvät neuvot, miten toimia.
– Miten päästä tästä hetkestä eroon.
– Erityisesti nyt.
– Huonotkin neuvot olisivat tarpeen.
– Mitkä tahansa neuvot.
– Ne saisivat aikaan muutoksen.
– Minkä tahansa muutoksen.
– Ja muutosta me tarvitsemme.
– Tarvitsemme käännekohdan.
– Se on selvä.
– Parannuksen. Uudistuksen.
– Innovaation.
– Oikaisun.
– Erityisesti nyt.
– Se on selvä.
– Tämä koko asia on selvä.
– Ehdottomasti, varmasti, kiistattomasti, ja kouriintuntuvasti.
– Eittämättä.
– Tinkimättä.
– Kaunistelematta ja mutkattomasti.
– Mitään peittelemättä.
– Tämän asian selvyys on ilmiselvää.
– Tämän asian luonne on sellainen että se vaikuttaa meistä selvältä.
– Ilmiselvältä.
– Se on merkillepantavaa.
– Asiantila ei ole vain selvä, se on ilmiselvä.
– Selvä meille.
– Se on ilmiselvästi selvinnyt meille.
– Asiantila itsessään on selvänä olemista.
– Tämä nimenomainen.
– Se on ilmiselvää.
– Sen erityisyys on ilmiselvää.
– Erityisesti tietynlainen erityisyys.
– Ja ilmiselvyys.
– Tietysti.
– Ja mehän erityisesti pidämme tietynlaisuudesta.
– Jokin pureskelee varpaitani.
– Toivoisin, ettei puheenaihetta vaihdeta.
– Puheenaiheen tulee pysyä samana.
– Pitkienkin hiljaisuuksien yli.
– Mutta jos mikään ei muutu, mistä tiedämme mistä on kyse?
– Se on ilmiselvää.
– Kaluamme sen loppuun.
– Kuin koira luun.
– Ja kääntäen.
– Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta!
– Tietyn puheenaiheen rajoissa.
– Tietysti.
– Tietyllä tavalla.
– Eikä millään muulla.
– Tietyn selvyyden saavuttamiseksi.
– Eikä minkään muun.
– Mutta selvyys on saavutettu.


– Selvästi.
– Ja minkälainen selvyys!
– Selvyys, joka meille nyt on valjennut, on itse ilmiselvyys.
– Puhumattakaan siitä, mikä on puhumattakin selvää.
– Tietyllä tavalla selvää.
– Eräällä tavalla puhumatta.
– Ilmiselvää.

24.4.2016

Riittävä tieto esim. jostakusta


Hillittömästä, ailahtelevaisella mutta milloinkaan sammumattomalla liekillä kytevästä masennuksestaan huolimatta hän ei ollut milloinkaan kohdannut samanlaista pimeyttä kuin suolistobakteerinsa.

Keskustelu täysikuun aikaan kaukaisessa metsässä

– Montako kärpäsentoukkaa tarvitaan yhden haavan parantamiseen?
– Sitähän me olemme täällä selvittämässä.
– Taitavat olla matoja sittenkin...
– Niitä tulee koko ajan lisää.
– Ovatpa värikkäitä veijareita!
– Vieraassa ympäristössä oikein tuntee kuin aistit avartuvat... Tuoksut, värit...
– Eräänlainen syvä ymmärrys omasta rajoittuneisuudestaan, omasta pienestä maailmastaan, niin.
– Kivut korostuvat myös.
– Eikö pikemminkin tutussa ympäristössä?
– Ehkä, en tiedä.
– En minäkään. En pysty ajattelemaan kunnolla... Sattuu niin! 

26.3.2016

Suomen yleisin vainolainen

Aamulla, kun en heti saanut uudestaan unta, mieltäni painoi kysymys Korhosista. Tai ei niinkään painanut, vaan olin huonotuulinen, ärtynyt. Se, että Korhosia pelättiin, että heistä oltiin huolissaan, oli minusta sietämättömän lyhytnäköistä ja hyväuskoista. Aseistautuneet, osittain jopa saatanalliset Korhoset eivät ole mikään uhka. Ei heistä tarvitse olla huolissaan. Mutta on olemassa todellinen terroristi, nykyajan paholainen, joka näitä Korhosia varustaa. Häntä tulee pelätä. Korhoset ovat vain silmänlumetta. Kysymys kuuluukin, että peittävätkö Korhoset todellisen ongelman, vai todistaako Korhosten olemassaolo vielä suuremman uhkatekijän lähestymisen.

16.3.2016

Katkelma Muutosten kirjasta

– Jos on mennyt luurankoasteelle, eikä ole mitään mihin verrata, niin aikaa voi mennä enemmän, mutta hyvin harvoin joudutaan hautaamaan tuntemattomana,

hän sanoo ja sulkee kirjan, jonka sivuilta olisimme juuri ja juuri pystyneet lukemaan vastauksen meitä piinaavaan ongelmaan.  Mutta hän veisaa viis meidän ongelmistamme. Hän raottaa sälekaihdinta. Eivät vain meidän, vaan kaikkien sydämissä on jotakin mätää, sillä me elämme toiveikkaina.

– Ongelmia on ollut enemmän ulkomaalaisten kanssa: jostakin syystä tänne on tullut ihmisiä Keski-Euroopasta tekemään itsemurhia ja niiden kanssa on jouduttu tekemään todella paljon työtä, hän jatkaa mutta ei pidempään. – Todella paljon työtä.

Lukkisalmen hauensolmu

Muutama viikko sitten kuljin hetken matkaa Kulovettä myötäilevää vaatimatonta luontopolkua. Silloin oli vielä enemmän lunta. Tarvoin hangessa, paleli. Tuuli vastatuuleen. Vedin huppua kiinni. Olin juuri ajattelemassa norppakummiutta, kun suu täyttyi syljellä. Oksetti, mahassa kiersi, mietin mitä nyt. Pelkäsin pyörtyväni lumihankeen, koska pelkään aina pyörtymistä, vaikken ole koskaan pyörtynyt, paitsi kerran, mutta en ole siitä varma. Ei minun mikään koskaan ole. Enkä minä koskaan todella pelkääkään. Nojasin polviin, syljeskelin.

Kävin skenaariot läpi, mikään niistä ei toteutunut. Palasin junaraiteita pitkin. Tie sinne: kiskoja, betonirumpuja, pari purjevenettä talviteloilla, kasa Lielahti-Kokemäki -allianssihankkeen raidesoraa, sekä kelluva sauna, jota alkumatkasta, kun näin sen kauempaa, luulin kaukana yksityisalueella siintäväksi huvilaksi.

Oli pimeää. Kuului kahden mopon ääni. Halkeamaan kenkäni pohjassa kerääntyi lunta.

Tänään jäällä, aivan rannassa, seisoi vaaleaan toppatakkiin pukeutunut oletettava nainen täysin paikoillaan. En nähnyt hänen kasvojaan. Näin hänet samalla paikalla jo tieltä. Kun ohitin hänet, en katsonut päinkään, koska en tiennyt mikä paikallinen mielenterveystapaus hän on, ilmestys, jonka nimeä ei saa lausua ääneen. Aivan kuin hänen toinen poskensa olisi ollut toista selvästi isompi, mutta näköharha saattoi johtua hänen asennostaan.

Kävelin niemen nokkaan. Istuin rikkinäiselle muovituolille. Vartin kuluttua erotin kauempana kuinka nainen käveli rantaan kuin puujaloilla. Näin hänen epäselvän hahmonsa lehdettömien oksien läpi. Hän tuntui seisovan ryteikössä. Kerran aivan kuin hän olisi heilauttanut toisella kädellään täyden kierroksen olkapään ympäri. Muuten hän ei muuttanut asentoaan. Hän seisoi siinä kun lähdin.

Myöhemmin näin hänet kaukana polulla. Kun pysähdyin katsomaan häntä, hän lähti liikkeelle, kulki polkua samaan suuntaan kuin minä. Parin metrin välein pysähtyen mutta vain sekunniksi, pariksi.

Kävelin paljon kauemmas. Oleskelin lintutornissa, kunnes taivas muuttui punaiseksi.

Tie oli märkä, mutainen. Pitkät ajouravesilätäköt erottuivat laskevan auringon valossa. Sen himmeässä hehkussa taivaalla. Erotin vielä omat jälkeni.

Seuraan niitä kunnes tajuan, että ne eivät enää voi olla omani.


Tänä vuonna eläkeläisiä on kadoksissa enemmän kuin koskaan

Negatiiviseksi kyvyksi sanotaan kykyä sietää epävarmuutta. Se ei ole kykyä tehdä, vaan olla tekemättä. Se ei lyö mitään lukkoon, vaan säilyttää avoimuuden tuntematonta kohtaan.

Ja tuntemattomuudelle avoimena pysyminen on vaikeaa. Sen vaikeudet eivät ole useimmitenkaan lievää ärsyyntymistä kummemmat, mutta juuri tuossa helppoudessa piilee upottava pyörre.

Lisäksi on täysin turhaa mennä vaikka talon taakse, minne katuvalot eivät enää paista, tai raiteiden taakse jäätyneen järven rantaan, ja seistä siinä kädet avoimina ja kasvoilla teennäinen typertymisen ilme. Tai pysähtyä kesken puuhien, nostaa sormi pystyyn tai kämmen korvan viereen, ja kuulostella uusia ääniä kuin istuisi pytyllä ja saisi vihdoinkin jotain aikaan.

On paljon, mikä voi mennä pieleen, jos todella yrittää seurata jotain suunnitelmaa, jopa suunnittelematonta sellaista.

Kun teen päätöksiä, tulee silti hetki jolloin olen iloinen. Tai pikemminkin siinä vaiheessa, kun olen melkein tehnyt päätöksen.

Kun käsillä oleva tapaus ei ole enää täysin epävarmuuden peitossa, epäselkeyden tilassa, mutta ei vielä kuitenkaan kehittynyt alkua pidemmälle, ei vielä kirkastunut. Ei vielä ryhtynyt lopulliseksi.

Toisin sanoen silloin, kun voisin, pienellä ponnistuksella, tehdä päätöksen. Silloin jättäydyn. Olen saanut varmuuden: tie on olemassa.

Esimerkiksi kirjoittaessa, romaanin käsikirjoituksessa, jossa seuraava päivä on alkamassa, tunnettu päivä, joku ajatus syntymäisillään, ele jonka aavistaa mutta jota ei ole vielä elehditty, repliikki joka on lausumistaan vaille tuotu julki.

Epävarmuus, varmuus, se kaikki on niin vaivalloista, enkä edes tiedä, loppujen lopuksi, tulisiko minun olla toimeliaampi toimeliaisuudessa vai toimettomuudessa.